Tappelupukarit - the end

Tappelupukarien tarinaan tulee nyt jatkoa (tai oikeastaan loppu) - kiitos kaikille kuulumisten kyselijöille! Aiemmat osat pukarien tarinasta löytyy tästä, tästä ja tästä. Ja vielä tiivistetysti: kohta nelivuotiaat kissaveljeksemme Lassi&Leevi eivät ole kevään mittaan tulleet ollenkaan toimeen keskenään ja olemme olleet epätoivoisia uudenlaisen ongelman edessä.

Mutta nyt olemme lopulta tehneet perheen kanssa yksimielisen päätöksen: luovumme toisesta kissasta. Ja ei, tämä ei nyt johdu pelkästään siitä, että Lassi ja Leevi eivät enää tule keskenään toimeen. Meidän täytyi ajatella hieman pidemmälle, ennakoida tulevaa. On nimittäin melkoisen todennäköistä, että muutan muualle syksyllä, luultavimmin siis opiskelujen perässä. Silloin isä jäisi kahden kissan kanssa kotiin. Isä onkin keskusteluissamme ilmaissut selkeästi, ettei jaksa hoitaa kahta kissaa yksin. Onhan siinä kieltämättä hommaa, ruokkia pojat, siivota käymälät päivittäin jne.

Kun puhuimme aikeistamme tuttavillemme, meille ehdotettiin, että minä tai veljeni voisi ottaa toisen kissan itselleen. Ihan hyvä idea, mutta en vaan usko, että ekaan (opiskelija)kämppään saa ottaa lemmikkiä. Velikin suhtautui asiaan nihkeästi, hän asuu yli 3 tunnin ajomatkan päässä (ei mukava matka kissalle), ja hänelläkin on omia menojaan, ettei ole aina kotona.


Niinpä päädyimme siihen tulokseen, että luovumme toisesta. Tällä hetkellä se toinen on Leevi (myös tämän postauksen kuvissa), sillä se on rohkeampi ja sopeutuvampi tapaus kuin veljensä. Leevihän on aina ollut minulle se rakkaampi, joten tottakai tämä tekee kipeää. Mutta se on tehtävä. En kertakaikkiaan jaksa enää yksiäkään pilalle menneitä yöunia, jolloin jompikumpi kissa on teljettynä huoneeseen ja hyppii ovenkahvaan, raapii ovea sekää moukuu ärsyttävästi. En jaksa enää yhtään päivää, jolloin täytyy kokoajan pitää huoli ettei kissat ole samassa tilassa. En jaksa sitä rumbaa, kun pitää vaihdella kissojen huoneita ja kumpi onkaan taas ulkoaitauksessa. En vaan jaksa.

Viikko sitten olikin aivan mielettömän ihanaa, kun veimme molemmat kisut hoitolaan yo-viikonlopun yli. Oli aivan rauhallista, ei rullalla olevia mattoja tai hepulikohtauksia. Sai myös nukkua yön aivan rauhassa, kun ei tarvinnut pelätä saako jompikumpi kissoista oven auki ja pääsevät samaan tilaan tappelemaan. Samalla tajusimme isän kanssa, kuinka outoa elämää elämmekään. Ei oikein ole normaalia, että meidän arkemme pyörii kissojen tahdissa.

Kissat muuten olivat hoitolassa vierekkäisissä kopeissa, mutta eivät kuulemma noteeranneet siellä toisiaan mitenkään. Tästä rohkaistuneena päästimmekin ne samaan tilaan kotona. Kisujen välit olivat kylmät, mutta eivät sentään tapelleet. Kun Lassi kuitenkin hiukan ärähti Leeville, erotimme ne samantien. Se siitä.

Mutta takaisin itse aiheeseen. Vaikka luopuminen tekeekin kipeää, koen sen olevan sen "arvoista". Tällä hetkellä Leevi onkin koeajalla tuttaviemme luona lyhyehkön ajomatkan päässä. Toivon todella, että se sopeutuu, eikä käyttäydy huonosti. Uusi koti vaikutti hyvältä ja olen siinä mielessä luottavainen sekä iloinen. Jos Leevi sopeutuu, voisin välillä käydä katsomassa sitä. Jos ei, kotia täytyy alkaa etsiä muualta.

Niin ja en edellenkään tiedä, mistä tämä kissojen välien huonominen johtui. Tällä hetkellä epäilen, että vika on meissä. Yleensähän lemmikkien (tai lapsien :D) huono käytös juontaa juurensa omistajista/huoltajista - ainakin mitä mm. Koirakuiskaaja -ohjelmaa olen seuraillut.. En vaan oikein tiedä, mitä teemme väärin. Mutta nyt kun päätös on tehty, on helpottunut olo. Leeviä tulee toki ikävä, onhan minulla siitä satoja kuviakin, kuten yksi mm. tuossa blogin bannerissa. Mutta näin on kaikille parempi; kissoja ei tarvitse pitää eristettyinä huoneissa ja me saamme mielenrauhan.