Tappelupukarien tarinaan tulee nyt jatkoa (tai oikeastaan loppu) - kiitos
kaikille kuulumisten kyselijöille! Aiemmat osat pukarien tarinasta
löytyy
tästä,
tästä ja
tästä.
Ja vielä tiivistetysti: kohta nelivuotiaat kissaveljeksemme
Lassi&Leevi eivät ole kevään mittaan tulleet ollenkaan toimeen
keskenään ja olemme olleet epätoivoisia uudenlaisen ongelman edessä.
Mutta nyt olemme lopulta tehneet perheen kanssa yksimielisen päätöksen:
luovumme toisesta kissasta.
Ja ei, tämä ei nyt johdu pelkästään siitä, että Lassi ja Leevi eivät
enää tule keskenään toimeen. Meidän täytyi ajatella hieman pidemmälle,
ennakoida tulevaa. On nimittäin melkoisen todennäköistä, että muutan
muualle syksyllä, luultavimmin siis opiskelujen perässä. Silloin isä
jäisi kahden kissan kanssa kotiin. Isä onkin keskusteluissamme ilmaissut
selkeästi, ettei jaksa hoitaa kahta kissaa yksin. Onhan siinä
kieltämättä hommaa, ruokkia pojat, siivota käymälät päivittäin jne.
Kun
puhuimme aikeistamme tuttavillemme, meille ehdotettiin, että minä tai veljeni voisi
ottaa toisen kissan itselleen. Ihan hyvä idea, mutta en vaan usko, että
ekaan (opiskelija)kämppään saa ottaa lemmikkiä. Velikin suhtautui asiaan
nihkeästi, hän asuu yli 3 tunnin ajomatkan päässä (ei mukava matka
kissalle), ja hänelläkin on omia menojaan, ettei ole aina kotona.
Niinpä
päädyimme siihen tulokseen, että luovumme toisesta. Tällä hetkellä se
toinen on
Leevi (myös tämän postauksen kuvissa), sillä se on rohkeampi ja sopeutuvampi tapaus kuin
veljensä. Leevihän on aina ollut minulle se rakkaampi, joten tottakai
tämä tekee kipeää. Mutta se on tehtävä. En kertakaikkiaan jaksa enää
yksiäkään pilalle menneitä yöunia, jolloin jompikumpi kissa on teljettynä huoneeseen ja hyppii ovenkahvaan, raapii
ovea sekää moukuu ärsyttävästi. En jaksa enää yhtään päivää, jolloin täytyy
kokoajan pitää huoli ettei kissat ole samassa tilassa. En jaksa sitä
rumbaa, kun pitää vaihdella kissojen huoneita ja kumpi onkaan taas
ulkoaitauksessa. En vaan jaksa.
Viikko sitten olikin aivan
mielettömän ihanaa, kun veimme molemmat kisut hoitolaan yo-viikonlopun
yli. Oli aivan rauhallista, ei rullalla olevia mattoja tai
hepulikohtauksia. Sai myös nukkua yön aivan rauhassa, kun ei tarvinnut
pelätä saako jompikumpi kissoista oven auki ja pääsevät samaan
tilaan tappelemaan. Samalla tajusimme isän kanssa, kuinka outoa elämää
elämmekään. Ei oikein ole normaalia, että
meidän arkemme pyörii kissojen tahdissa.
Kissat muuten
olivat hoitolassa vierekkäisissä kopeissa, mutta eivät kuulemma noteeranneet siellä
toisiaan mitenkään. Tästä rohkaistuneena päästimmekin ne samaan tilaan kotona. Kisujen välit
olivat kylmät, mutta eivät sentään tapelleet. Kun Lassi kuitenkin hiukan
ärähti Leeville, erotimme ne samantien. Se siitä.
Mutta takaisin itse aiheeseen. Vaikka
luopuminen tekeekin kipeää, koen sen olevan sen "arvoista". Tällä
hetkellä Leevi
onkin koeajalla tuttaviemme luona lyhyehkön ajomatkan päässä. Toivon
todella, että se sopeutuu, eikä käyttäydy huonosti. Uusi koti vaikutti
hyvältä ja olen siinä mielessä luottavainen sekä iloinen. Jos Leevi
sopeutuu, voisin välillä käydä katsomassa sitä. Jos ei, kotia täytyy alkaa etsiä muualta.
Niin
ja en edellenkään tiedä, mistä tämä kissojen välien huonominen johtui. Tällä
hetkellä epäilen, että vika on meissä. Yleensähän lemmikkien
(tai
lapsien :D) huono käytös juontaa juurensa omistajista/huoltajista
- ainakin mitä mm. Koirakuiskaaja -ohjelmaa olen seuraillut.. En
vaan oikein tiedä, mitä teemme väärin. Mutta nyt kun päätös on tehty, on
helpottunut olo. Leeviä tulee toki ikävä, onhan minulla siitä satoja
kuviakin, kuten yksi mm. tuossa blogin bannerissa. Mutta näin on
kaikille parempi; kissoja ei tarvitse pitää eristettyinä huoneissa ja me
saamme mielenrauhan.