Aina ei mene niinkuin Strömsössä

Ihan ensiksi, kiitos aivan ihanista kommenteista koskien edellistä postausta, kuvataiteen lukiodiplomiani! Kannustuksenne antoi uutta intoa tehdä lisää koruja kierrätysmateriaaleista, mistä nautinkin todella paljon. :) Vastailen kommentteihin heti kun ehdin. Mutta iso kiitos vielä!

Mutta nyt asiaan, josta onkin pitänyt kirjoitella jo aiemmin. Näin synttäripäivänä ajattelin olevan hyvä hetki valottaa hiukan aihetta, josta olen ollut kokonaan vaiti.

On tullut todettua tuo otsikko useampaan kertaan elämän aikana - viimeisimpänä kuitenkin tulevaisuuden suunnitelmien kanssa.

Joku on ehkä odottanutkin, koska postailen jatko-opinnoista, sillä koulujen pääsykoetuloksia on tipahdellut. Itsehän hain Turun ja Helsingin yliopistoihin biologiaa lukemaan, sekä pariin ammattikorkeaan. Eniten odotin kirjettä yliopistoilta. Eräänä päivänä kirjeet tulivat. Ne olivat ohuita = huono merkki. Ja kuten arvelinkin, en päässyt mihinkään hakemaani yliopistoon. Olen tällä hetkellä jollakin varasijalla.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei tämä masentanut. Juu ei, tuli melkoisen paha mieli ja suru puseroon. Olisin kuvitellut että ainakin ammattikorkeaan olisi rahkeeni riittäneet, mutta paikka jäi muutamasta pisteestä uupumaan.

Mutta. Sitten aloin miettiä tarkemmin. Jo kirjoitusten jälkeen oli fiilis, että opiskelu ja lukeminen ei olisi oikeasti voinut vähempää kiinnostaa, vaikka periaatteessa aihe - biologia - on tosi mielenkiintoista. Pääsykokeisiin luku oli suoraan sanoen melkoista räpiköintiä, kun ei vaan yksinkertaisesti olisi jaksanut.

Muutenkin oloni on ollut jokseenkin uupunut jo hyvän aikaa. Tuntuu, etten ole ehtinyt lainkaan pysähtyä ja antaa aikaa itselle. Kasiluokasta lähtien, jolloin koin suuren menetyksen kun toinen vanhemmistani menehtyi, on ollut fiilis etten ole oma itseni. Tai siis etten tiedä kuka olen, en ole löytänyt itseäni. On vaan paahdettu täyttä päätä eteenpäin, pysähtymättä, opiskelun takia. Yläasteelta suoraan lukioon, jossa se kolme vuotta hurahtikin todella nopeasti ohi. Yleisestä painostuksesta johtuen tuntuu, että tätä opiskeluputkea ei saisi katkaista, vaan sitä pitäisi jatkaa menemällä edes johonkin kouluun.

Mutta minusta on alkanut tuntua, että haluan pysähtyä. Haluan hetken aikaa vain olla. Ettei tarvitsisi miettiä lukemista ja pänttäämistä - juuri nyt en jaksa, en kertakaikkiaan jaksa. Jo pelkkä ajatuskin opinnoista uuvuttaa ja stressaa paljon.

Sitäpaitsi kukaan muu ihminen ei voi tietää miltä juuri itsestä tuntuu, tai mitä toisen elämässä tapahtuu ns. kulissien takana. Vain minä itse tiedän sen parhaiten. Jos tilanne olisi toinen, olisin jo innolla miettimässä "uuden" elämän alkamista toisessa kaupungissa ja suunnittelemassa asuntoa ym. Nyt sitä intoa ei ole, vaan lähinnä stressi.

Kuten ehkä rivien välistä pystyy lukemaan, pidän välivuoden. Suunnitelmissa olisi siis keräillä vuosi voimia ja olla täydessä iskussa ensi vuoden hauissa. En silti vielä tiedä muuten tulevasta vuodesta. Esimerkiksi töitä olisi hyvä tehdä, etten olisi vaan kotona kokoajan. Myös avoimen yliopiston kursseja olen vähän katsellut.. We'll see. Juuri nyt ajatus välivuodesta innostaa paljon enemmän kuin opiskelupaikan saanti. Ehkä sekin kertoo jotain. Itseasiassa asian varmistuttua hiljattain olen ihan tavattoman innoissani tulevasta "vapaavuodesta"!

Pitää vielä loppuun sanoa, että tätä ei ollut kovin helppo kirjoittaa ja julkaista, sillä hiukan pelkään reaktiota mitä tästä voi tulla. Mutta lyhyesti: minä vain kuuntelin itseäni ja valitsin mielestäni parhaan mahdollisen vaihtoehdon tässä tilanteessa. Tai no, eihän tässä paljoa valittavaa loppuviimeksi ollut kun en ainakaan suoraan mihinkään kouluun päässyt.. Varasijalta voisin periaatteessa vielä saada paikan, mutta en sitä tule ottamaan vastaan.

Itse olen siis tyytyväinen päätökseeni ja se on tärkeintä. En suorastaan malttaisi odottaa tulevaa vuotta!